Teksti: Cass Clemmer
Ympäri maailmaa, ihmiset ottavat sateenkaarihenkselit naftaliinista ja varaavat glitteriä valmiiksi kokoontuakseen yhteen juhlimaan seksuaalivähemmistöjä tänä juhlakuukautena. Vaikka meillä onkin oikeus iloita olemassaolostamme ja selviytymisestämme, juhlakuukausi itsessään on hitaasti keskittynyt yhä enemmän bileisiin, ”trendikkääseen” aktivismiin isojen yhtiöiden toimesta ja sateenkaarilippuihin kaikkialla kuin todelliseen vähemmistön elämään ja kamppailuun.
Pride alkoi mustan transnaisen, joka vastusti poliisiväkivaltaa, toimesta. Siinä ovat liikkeemme juuret – juhlimisemme ja surumme johtavat tuosta hetkestä. Viinanhuurun ja sateenkaarishoppailun keskellä, valkoiset valtavirtayhteisöt ovat ravistelleet Black Lives Matter ja Never Again -liikkeet pois kuin koira veden selästään, aivan kuten niiden ei kuuluisi olla osa Pride-kuukautta.
Liian usein olen kuullut liittolaisten ja vähemmistökumppaneiden myöskin sanovan, että meidän ei tulisi keskittyä elämän negatiivisuuksiin koska Pride on juhla. Mutta kenen juhla? Toki olemme tulleet pitkän matkaa viime vuosina, mutta fokuksemme on ollut pääasiallisesti asioissa, jotka koskettavat keskiluokkaisia, valkoisia cis-sukupuolisia ja homoseksuaalisia miehiä.
Missä on paikka puhua seksismistä? Missä on paikka puhua rasismista? Missä on paikka puhua itsemurhista?
Meillä on tapana kohauttaa olaltamme nämä aiheet omille kuukausilleen aivan kuten Pride ei läheisesti kytkeytyisi kaikkien yhteisöjen marginalisointiin.
Pride on pirstaloitunut. Me juhlistimme Coca Colan Pride-mainosta, samalla kun epäonnistumme heidän epäreilujen työolosuhteiden ja kapitalistisen väkivallan kritisoinnissa. Me suremme oman käden kautta lähteneiden tähtien menettämisitä, samalla kun epäonnistumme huomaamaan transnuorien käsittämättömän korkeat itsemurhatilastot. Me heitämme “Me Too” -liikkeen tuuleen, samalla kun menen laskuissa sekaisin, kuinka monta kertaa minua on häiritty seksuaalisesti Priden aikana.
Pride ei ole turvallinen paikka kaikille, ja meidän pitää epätoivoisesti parantaa tapamme. On aika hajauttaa valkoinen, cis-sukupuolisen ja homoseksuaalisen miehen ääni ja alkaa vaatia liikettä priorisoimaan marginaalissa olevien tarpeita. Koska todellakin… kuka aloittikaan Pride-liikeen?
Cass Clemmer
